linnus

Kerrotaan, että muinoin oli Vastseliinan linnalla ollut sotaisa isäntä. Tämä oli linnoittanut kotinsa niin turvalliseksi, että monen monta kertaa oli vihollinen piirittänyt linnaa – tuloksetta. Lähtijöille oli muureilta kaikunut vain kolkko nauru. Pelkkä oman linnan puolustaminen oli alkanut tuntua isännästä turhanpäiväiseltä ajanhaaskuulta. Olivathan muurit korkeat, vallihauta syvä ja luotettavat sotilaat vartioivat sitä.
Ajankulukseen linnanherra ryhtyi tekemään sotaretkiä, ensin lähemmäksi, sitten kauemmaksi. Pitempien retkien ajaksi isäntä määräsi uskollisen palvelijansa sijaiseksi.
Kerran isäntä käski jälleen kiillottaa haarniskansa, teroittaa miekkansa ja satuloida hevosensa. Hän ratsastaisi nyt kauas, Rooman kaupunkiin saakka, ja sieltä meren taakse muhamettilaisia ojentamaan. Tuskinpa sieltä tultaisiin takaisin vuoden tai kahdenkaan kuluttua. Niin isäntä kutsui palvelijansa, antoi hänelle ohjeet ja neuvot. Lopuksi hän antoi palvelijalleen pienen rasian ja varoitti: „Pidä tämä yöt pieluksesi alla ja päivät povellasi, valvo sitä kuin silmäterääsi ja suojele kuin kalleinta omaisuuttasi. Kotiin tultuani annat rasian minulle itse. Mutta katsokin, ettet sinä eikä kukaan muu pääse avaamaan sen kantta, sillä se kostautuu sinulle!”
Palvelija lupaa tehdä työtä käskettyä, ja herra karauttaa sotaan. Kuluu viikko toisensa jälkeen. Viikot muuttuvat kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi. Joka päivä punnitsee palvelija arvokasta rasiaa kämmenellään, ja joka päivä hänen uteliaisuutensa yltyy. Lopulta se voittaa pelon. Vaivihkaa palvelija ottaa linnanpihan nurkassa rasian povestaan ja kurkistaa varovasti kannen alle. Sitä ei olisi pitänyt tehdä: rasiasta pyrähtää lintu taivaalle. Se tekee pari kierrosta linnan yllä ja syöksyy sitten tiehensä.
Mitä siis tehdä? Lupaus on rikottu, luottamus kadotettu. Koston pelko alkaa jäytää sisintä. Jo samana iltana kiiruhtaa isäntä vaahtosuisella hevosellaan kotiin, hypähtää satulasta, verisenä ja kasvot kuolemankalpeina. Hämmennyksissään palvelija ottaa isäntänsä vastaan, tarjoaa virkistävää olutta, pyytää kylpyyn haavojaan parantelemaan.
Mutta herra ei ehdi turhia jaaritella, vaan käy karjumaan palvelijalleen: „Miksi sinä uhmasit kieltoani? Miten julkesit päästää linnun vapaaksi? Se lintu oli viholliseni, ja se lensi monen meren yli taistelemaan kanssani – ja löi minut. Kaikki sinun takiasi!”
Ennen kuin palvelija ehtii suutaan raottaa pyytääkseen anteeksi, miekka välähtää ja hänen päänsä kopsahtaa yhdellä miekanheilahduksella nurkkaan. Taakseen katsomatta ratsastaa vihainen isäntä linnan portista ulos jättämättä linnan puolustajille käskyjä eikä ohjeita.
Huhut leviävät nopeasti: Vastseliina on jäänyt vaille herraa. Sotilaat vetelehtivät kylillä, syövät voita, lihovat ja laiskistuvat. Se kantautuu myös Vastseliinan vanhojen piirittäjien korviin. Koston hetki on koittanut. Ennen aikaakaan saapuu linnan porteille sotajoukko, joka aikoinaan häpeissään ajettiin sieltä matkoihinsa. Tykit pannaan paukkumaan, kuulat vinkumaan, sotatorvet soimaan. Ei yhtäkään laukausta vastaan. Mennään portille – se on täysin auki. Rynnätään sisään. Siellä täällä makaa sotilas, kaikki nitistetään hetimiten. Kellareista ei löydy ihmeitä, sillä Vastseliinan miehet ovat ehtineet syödä kaiken ja myydä loput. Linna pannaan tuleen, ja siihen sotaretki sillä kertaa päättyy.
Jo viimeiset liekit nuoleskelevat kattoja ja savu alkaa jo huveta, kun linnanherra karauttaa paikalle. Ne muutamat vihollissotilaat, jotka ovat jääneet katsomaan tulipaloa, saartavat tulijan ja uhkaavat peitsin ja pitkin miekoin. Vanha soturi havahtuu, suoristaa selkänsä, tarttuu miekkaansa ja huitoo niin että päitä irtoaa kaksi kerrallaan. Isäntä pääsee pakenemaan ja jättää linnansa kohtalon käsiin. Sen jälkeen ei elämä ole kaksista: sodasta sotaan kiertäen hän etsii unohdusta löytäen lopulta kuolemansa.
Vastseliinan linnaa pyyhkivät tuulet ja sateet. Kansa kantaa linnamäeltä kuormakaupalla kiviä rakennustöihinsä. Ihmiset eivät vaikene: vanha kansa kertoo, miten seitsemän vuoden välein juhannusyönä ilmestyy Vastseliinan herra mustan ratsun selässä katsomaan muinaista kotiaan ja itkemään kadonnutta loistoa. Siellä hän seisoo raunioissa jonkin aikaa ja katoaa sitten kuin maan nielemänä…